Aluksi se näytti juuri siltä, mitä mä olin odottanutkin. Tiedättehän, kauniita ja hoikkia huonetovereita, jotka kihartavat pitkät hiuksensa konfirmaatioon, käyttävät juuri sopivasti meikkiä ja kulkevat rippijuhlissaan kellohelmaisissa vaaleissa mekoissa. Sellaisia erinomaisesti onnistuneita. Epämääräisesti mölisevää eläintarhaa koko loppuryhmä ja isosia, jotka eivät osaa katsoa tarpeeksi ylös (tai sen yhden tapauksessa alas) nähdäkseen mun silmäni ja puhuvat solisluille, rinnoille, vyötärölle, polville. (Ja minä vihaan katseita vartalolla.) Terapoin itseäni muistikirjalla, ja heti ensimmäisenä päivänä sen sivuille eksyi kauniita nimiä ja kaikkea sellaista kuin koneen suorapuheisuus, nytkähtelee ja välttelee pehmeitä kulmia (eläimellinen, suorastaan rivo kieli) tai "anteeksi, kertoisitko uudestaan", se kaunis vaalea tyttö, joka ei tajua mistään mitään. Lempipaikka oli omassa yläsängyssä ja korvakuulokkeissa pauhasi musiikki tahallaan liian lujaa jos joku vaikka huomaisi... (Kirjassa luki myös jalat kuin Billie Joe Armstrongilla, mistä se on saanut ne?)
Lopulta... En mä tiedä, homoseksuaali isospoika vaan pamahti jostakin kuusesta kun muut jäätyivät järveen ja mä puhuin ja revin penkistä tikkuja kynsien alle. Seuraavana päivänä sain "postin" kautta kirjelapun jossa luki sulla oli tänään siisti paita, Sex Pistolseissa on asennetta! ja kaksi muuta joissa sanottiin sulla on kiva hymy hieman eri muodoissa (siinä toisessa oli sydänkin) ja vaikka vastasin toiseen niistä ilkeämmin kuin oli tarkoitus erehdyin hymyilemään hieman useammin, jos joku vaikka vahingossa olisikin ollut tosissaan.
Samaan aikaan ne hyvinonnistuneet olivat ottaneet mukaan juttuihinsa ja vapaa-aika sujui vettä valaen ja musta alkoi tuntua, että pyytäisin ihmisiä kaveriksi facebookissa muustakin kuin velvollisuudentunnosta. Viimeisenä yönä valvottiin puoli kolmeen ja nukuttiin jääkylmällä, kivikovalla lattialla minä seitsemään ja ne muut siihen saakka, että joku tuli kahdeksalta kiljumaan ovelle. Yksi niistä kuunteli Musea ja toinen kaikkea sellaista siistiä, mitä minäkin ehkä haluaisin kokeilla. Haliringissä en itkenyt enkä bussissa enkä siinä toisessakaan haliringissä enkä kotona enkä koskaan, vaikka sellainen hyvin pieni ja suloinen tyttö kyllä itki koko ajan ja vinkui kuin koiranpentu, jollaisen silmät sillä muuten oli, mä vain hymyilin jopa niille jotka eivät pitäneet musta tai joista en itse pitänyt. Äskeinen lause on sekavin ikinä mutta en jaksa ajatella tarpeeksi selkeyttääkseni tapahtumia. Sunnuntaina halasin siis kahdesti kolmeakymmentäneljää ihmistä joista liian moni itki. Mä en pystynyt.
Ajattelin hakeutua isoskoulutukseen vaikken edes usko mihinkään. Mulla oli tähän joku negatiivissävytteinen sana jota olisin käyttänyt lauseessa joka alkaa "melko" tai "aika", mutta unohdin sen. Aika sellaista kuitenkin.
Ja sinä aikana se jota kaipaan aina on elänyt ja nyt mä vasta itken vaikkei edes pitäisi. Ehkä olen liian tottunut olemaan osa kaikkea. Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
ota diapamit aamupuuron yhteydessä