Poliklinikan odotushuoneen sairaalanvihreillä tuoleilla tyttö, tuskin kymmentäkään, kädet ja jalat maailman kapeimmat, sellaiset, että saisin yhden käden sormet niiden ympäri reiden paksuimmallakin kohdalla. Se lukee Suosikkia ja kämmenselän nivelet ja jänteet on harjanteita nahan alla enkä mä voi sille mitään, että katselen. Viiden minuutin kuluttua tajuan, että tyttö katsoo takaisin paksun vaalean otsatukkansa alta ja yhtäkkiä kännykän musiikkisoittimesta tulee aivan hurjan kiinnostava kapine. Kun psykologi häiritsevästi törröttävän (mä voisin vaikka vannoa, että se on botoxia) ylähuulensa kanssa ilmestyy ovensuuhun tyttö katselee edelleen ja mun tekee mieli toivottaa sille voimia. Kasva rakas, sä ansaitset elämän. Mun hymy kuolee nopeasti eikä se edes hymyile takaisin, tuskin huomasikaan.
Naiselle en sano mitään eikä sekään jaksa enää ehdottaa kaikkea sellaista kuin valkotakkisten tapaamista tai varsinkaan sitä, että vanhemmat pääsisivät sanomaan jotakin. Ei sillä, että ne edes suostuisivat menemään sinne saakka. Kaikille parempi niin, ettei tähän sotketa ketään. Minun oma elämäni, minun omat asiani, en mä ole enää kauaa alle kahdeksantoista. (Kolme vuotta on lyhyt aika niille ja siksi välillä mullekin. Ihan sama, vaikka sen jälkeen aika alkaakin käydä vähiin.) Neljäkymmentäviisi minuuttia on vähemmän kuin koskaan aiemmin ja koulussa vietän loput ruotsintunnista vessassa punaisen lukon takana ja leikin, ettei mun tarvitse ikinä tulla ulos. Olisikin niin. Historianläksyt vaihteeksi tehty ja mä olen aika ylpeä itsestäni. (Enkä tietenkään tehnyt niitä siellä vessassa.) Ei opettaja kyllä edes noteerannut asiaa, mutta ei se huomaa ikinä mitään. (Miksi edes vaivauduin?)
Billie Joe Armstrong sen paidassa varasti taas tänään yhden ylimääräisen hymyn ja musta tuntuu, että kyseisen herran päivittäisellä näkemisellä on jotain yhteistä sen kanssa, että mä alan taas fanityttöytyä enemmän kuin oli missään vaiheessa tarkoitus hih. Jesus of Suburbia ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen teki melkoisen vaikutuksen eikä kokonaan positiivisessa mielessä (oliko pakko vetää kämmen auki, mun valtimot jomottaa edelleen) Jimmy on aika söpö. Mä haluan repiä housunpolvet rikki ja rynnätä julkiseen vessaan sotkemaan seiniä omalla verelläni. (Älkää pelästykö, ei musta ainakaan vielä ole siihen enkä taida edes yrittää.)
Tänään mä tekisin taas mitä vain, jos vain kykenisin pelastamaan teidät itseltänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
ota diapamit aamupuuron yhteydessä