se karkkikaupan tyttö

Onnistuin tiputtamaan silmälasit pöydältä lattialle, ja nyt ne eivät suostu enää asettumaan kuin epämiellyttävän vinoon mikä on outoa ottaen huomioon, että viime kesänä äiti astui niiden päälle ja ne sanoivat naks mutteivät muuttuneet mitenkään. Ihme elektroniikkaa tällainenkin rihkama nykyään - tosin ihan sama, ehkä mä nyt saan uudet! (Turha toivo, paras vain tottua.)

Luen Dan Brownia pitkästä aikaa, enkä mä edes muistanut, että se on näin sietämätöntä luettavaa. Enkelit ja demonit kestää jotenkuten ja Da Vinci-koodin myös, jos pitää miljoonan vuoden taukoja viidenkymmenen sivun jälkeen, mutta Kadonnut symboli alkaa ottaa päähän jo kolmenkymmenen putkeen luetun sivun kohdalla. Olenko kamalan kamala epäkirjaelitistilapsi jos paljastan, että taidan pitää huomattavasti enemmän elokuvista. (Niissä on sentään verta, heh. Paitsi silloin, kun uskonnonopettaja pääsee sensuroimaan jolloin ei nähdä edes mustelmia.)

Edellinen merkintä ei muuten tarkoita mitään. Tarkoittaapas, mutten halua kertoa mitä. Ei sillä, että kukaan olisi kysynyt. On, ja mä olen paljastanut kaiken minkä edes osaan. Tällaisia ovat mun salaisuuteni. Jännittävä olo. (Olisinkin.) Mä en tiedä miksi kirjoitin tämän, en edes halua että kukaan ymmärtää. Kunhan sekoitan lisää. (Ei sillä, että olettaisin kamalasti hämmentäväni kuin niitä, jotka ovat katsoneet mua silmiin.)

Karkkikauppa on muuten Vapun alakerrassa, sellainen sokerinen ja vaaleanpunainen, mitä ne molemmat vihaa. Mutta kellari on betonia ja ihan pimeänä, eikä persikkatäytesuklaa ole pahaa, vaikka Astridia pitääkin vakuutella naurettavan pitkään. (Ja mä halusin kirjoittaa katoista ja silloista ja tyhjän päällä roikkuvista jaloista. Tosin onhan niitäkin, onneksi.) Sulkuja on taas varmaan jo ihan tarpeeksi, voisin koettaa olla ilman sulkuja muutaman päivän, en onnistu enkä oikeastioikeasti halua edes yrittää. Ajatella, jos joku vaikka vahingossa ymmärtäisi jotain!

Rapukävely on hassua.