Torstai-ilta sellaista välinpitämättömyyttä, että jos mä saisin päättää kostaisin kaksin verroin. Silti minä kuuntelen ja koetan rakentaa lohtua tyhjästä vaikkei siitä mitään tulekaan.
Perjantaina mua luultiin koulussa kolmesti pojaksi ja hymyilin koko junamatkan. (Neljä tuntia - varmaan ennätykseni.)
Lauantaina piraattibändipaita torilta eikä musta ollut sanomaan päin naamaa sinä olet kaunis vaikka oletkin. Nähdään pian taas, jos vain haluat. (Mulla on ikävä.)
-olisit onnellinen-
Ja nyt
mä en enää jaksa edes kuvitella(HAAVEILLA, VAIKKA AINAHAN PILVILINNAT ROMAHTAA!), että kenestäkään olisi koskaan kokoamaan mun palapeliäni ja aion mennä rikki ja hajota ihan niin pieniksi murusiksi, ettei niitä ruumiinkappaleita tunnista kukaan. (Paitsi ehkä äiti, jos annatte sille suurennuslasin.)
Ei siinä mitään, osasinhan minä tätä odottaa.
Ihan sama
kai.
Et saa mennä rikki.
VastaaPoistaEn halua, että hajoat.
VastaaPoistaSamaa mieltä. Älä ainakaan edesauta hajoamista itse, kun muuten satutat samalla niitä jotka sinusta välittävät (ja jotka tuntevat sinut oikeasti ja näkevät tuskasi, eivät pelkästään lue).
VastaaPoistaEn osaa sanoa mitään, kiitos kaikille.
VastaaPoista(En mäkään halua olla palasia.)