matoja

Ainoat asiat, mitä mä oikeasti olisin tänään halunnut kenellekään mua silmiin katsoneelle sanoa olivat vain haista paska ja turpa tukkoon siitä huolimatta mä vain hymyilin ja kestin kaiken vaikuttaen lähinnä siltä, että olisin niellyt yliannostuksen jotakin hyvin sokeripitoista. Aiheutin traumat sangen monelle seitsemäsluokkalaiselle ensin aamulla hillittömillä sammakkohymyillä jotka oli tarkoitettu säteileviksi, mutta jotka tuskin näyttivät yhtään siltä ja iltapäivällä niin vihaisilla mulkaisuilla ettei mitään rajaa. Nekin kiusaavat sitä poikaa, jonka ranteissa on ihottumaa, vaikka ihan varmasti tietävät, ettei autisti voi mitään otsaansa leimatuille punaisille merkeilleen. Hyvä musiikkimaku ei sittenkään lisää älyä eikä arviointikykyä.

Eilen illalla leikin jännittävän ajatusleikin, jossa kokosin kaikki keittiönkaappien nieltävät lääkkeet keskelle pöytää ja puristin kirjavat hampaat ulos hopeapaperikuplistaan muovipussiin ja kaadoin yskänlääkkeet viemäriin ja sitten potkaisin kengät jalastani mereen ja pakenin lähimpään metsään istumaan. Seuraavana aamuna tarkkailin ja elin päivää kuolemani jälkeen, mutten koskaan saanut tietää, kuka ensimmäisenä huomasi mun puuttumiseni.

Tänään mä kuvittelin, kuinka kaadoin kaikki mukanani kannetut lääkkeet syvälle kurkkuuni ja riuduin sitten kuoliaaksi lukittuun tyttöjenvessaan ennen kuin kukaan jaksoi edes ihmetellä puuttumistani.

Sitten muistin, etten halua päästää teitä niin helpolla.

Ja ihan sama on maailman rumimmat kaksi sanaa jotka kirosin alimpaan helvettiin tänään uskonnontunnilla.

The Voicelta tuli ensin Green Dayn Basket Case ja sitten Lady Gagan Alejandro (joka on muuten oikeasti hyvä kappale sanotte mitä sanotte) enkä mä jaksanut käydä katsomassa kummankaan musiikkivideota ja nyt kaduttaa.

Ps. Hitto, Kings and Queens enkä mä ole vieläkään siellä vaan istun täällä. Sovitaan että noilla ei ole niin väliä, näin sentään Singin!