vaikka molemmat kätes irti (olisit onnellinen)

Eilen illalla kirjoitin lyhyen tarinan Raparperi-nimisestä tytöstä, joka taittelee paperieläimiä lipastonlaatikkoon, ettei aina olisi niin yksinäistä. Vanhemmat istuvat pitkää päivää töissä ja koulussa ikätoverit vain nostavat hametta korviin ja tönivät ruusupensaaseen ja sylkevät valkoisille kangaskengille. (Kliseekö edes?) Siitä tuli vieläkin lapsekkaampi kuin oli tarkoitus, mutta ehkei se ole huono asia?

Tänään istun tuhannen nenäliinan seassa sängylläni ja mietin, olisiko nukkuminen miellyttävämpää, jos ne olisivat joutsenia ja leijonia (kurkia ja kirahveja) kuten Raparperin huoneessa. Ja tuntuisiko kuoleminen huonommalta idealta. (Näin heikoissa ruumiinvoimissa on kuitenkin hankala yrittää mitään, anteeksi jos pilasin jonkun ilon.)

elliuvis inajrikäviäp niuk aivuoj aisianup änöy änesiläv niatnanaam aj niatnunnus niollis sede tunaas ne Tosin se ei ole huono asia atsunim niuk kenestäkään. (Eikä oikeasti myöskään mun omasta mielestäni paitsi juuri nyt mutta se loppuu ihan kohta mä lupaan.)

Olisin ehkä halunnut ne siniset sakset, en viiltääkseni. Punnitakseni kämmenellä ja mitatakseni terää sormenpäänleveyksillä, hipaistakseni ihoa kylmällä lappeella. Sitten kieltäytyminen olisi tuntunut paljon sankarillisemmalta ja rohkeammalta ja mä tuntisin nähneeni pohjan edes vilaukselta. (Vaikka en mä ole siellä käynytkään, lillun puolitiessä ja satunnaisesti pyrin tietoisesti räpiköimään jompaan kumpaan suuntaan. Pintaan! Pintaan! Pintaan!)

Hei neljäkymmentä ihanaa ja kiitos, teitä on hurjasti. ♥

Aloin jostain kumman syystä pitää Cedric Diggorysta tänään aamulla. Jännittävää.