you're in ruins

Muutaman postauksen takainen Naakka (joka muuten kasvoi kymmenellä sentillä pituutta ja on nykyään ehkä poika tosin en taida luvata mitään edes itselleni) sai tänään kaksi tai enemmän en tiedä ketä ehkä ystävää. Kaksospojat Kaiku ja Kaaos (jolla on oikeasti joku vähemmän kummallinen nimi), ne rullalautailevat paremmin kuin emopojat Churchill Squarella ja kirjoittavat toistensa raajoihin itsestäänselvyyksiä ja epämääräisyyksiä sinisellä kuulakynällä. Luonnosvihossa ne näyttävät aika tavallisilta pojilta joilla on luonnonkiharoiden ja kevään sekoittamat päät, mutta mä en ole koskaan mistään varma. Varsinkaan siitä, saanko mä ikinä sanaakaan paperille. (Ja voisin ehkä sittenkin haluta, että Kaiku suoristaisi hiuksensa maanisesti joka ikinen aamu ja värjäisi viikoittain otsahiuksiinsa turkoosia niin kuin aiemmin oli tarkoitus, mutta toisaalta en. Katsotaan.)

Sitten muistelin erästä purukuminmakuista Soljaa (siniset lappuhaalarit) ja sen takkutukkaista mielikuvitusystävää jonka nimi on Ahtaanpaikankammo ja joka haluaa öisin kaataa seinät päälle. Voisin ehkä  tunkea ne ainakin samaan miljööseen ja sitten kävin miettimään, mahtuuko sinne ja jaksanko minä enempää kummajaisia enkä ole vielä päättänyt. Toisaalta mulla olisi Soljalle ja Naakalle yhteistäkin tarinaa jonkun aikaa. Mahdollisesti.

Kaiken tämän lisäksi on vielä yksi toinen teksti, mutta se on ihan liian nolo jaettavaksi joten unohtakaa. Mun on vain pakko päästä kertomaan, että tappelin taas erittäin vihaisen moraalini kanssa vuosikausia ennen ensimmäisiä rivejä ja sitten voitin. Sen verran monta sivua punaisella stabilolla, etten ehkä lähde laskemaan sanoja.

Tänään olen tehnyt... En mitään, neljä tuntia the Simsiä, vaikka aurinko paistoi korkealta ja kovaa, tunti ulkona siskon kanssa, joka ei edes halunnut leikkiä ja ehdottomasti liikaa ajatuksia näin väsyneelle mielelle. Isä kysyi miksen suunnittele läpimurtoromaania, sille mä sanoin, että juuri sitähän tässä ajatellaan vaikka oikeasti mun pää on liian täynnä sellaiseen. Sitten se kysyi millainen tulee, vastasin, että todella merkittävä ja se riitti.

Voisin haluta olla sellainen emopoika Churchill Squarella, joka soittaa kitaraa sormenpäät kuoliaiksi ja on skeittausvirtuoosi, mutta mä en ehdi enkä voi ja se on ehkä vähän surullista. Mutta jos mietitään, mitä mä vielä voisin, ehtisin ja sen lisäksi haluaisin olla, niin ehkä joku sellainen tyttö, jota ei hävettäisi käyttää otsikkonaan säkeitä Anarchy in the UK:sta ja joka osaisi leikata kyntensä siinä vaiheessa, kun ne alkavat näyttää rumilta. Sellainen tyttö, joka vastaa kirjeisiin ajoissa ja voi laittaa peräkkäisinä päivinä My Chemical Romancen kulahtaneen paidan ja kukallisen runotyttöröyhelömekon. Sellainen tyttö, joka hymyilee aidosti niillekin, jotka eivät ole joko henkisesti tai fyysisesti aivan liian monen kilometrin päässä. Sellainen tyttö, jota ei haittaa vaikkei se mahdu tuttavaperheen kokovartalopeiliin (pituussuunnassa) ja jota ei haittaa niin moni täysin välttämätön asia. Ja sellainen tyttö, joka ei ole tyttö ollenkaan, vaan jolta tullaan kysymään kaduilla kun ei olla varmoja. Sellainen tyttö, joka vastaa "en mä tiedä" tai "ihan sama" tai "mitä väliä" kaikille kysyjille ja tarkoittaa sitä. Mutta mä en uskalla edes yrittää.

P.S. Käytin tässä merkinnässä sanoja ja, että, mutta, koska, mä sekä emopoika. Olen valmis kuolemaantuomittavaksi ja jos saan itse valita, niin ehkä mieluiten giljotiinissa.

P.P.S. Rippikoulu alkaa. Liian pian. (Sunnuntai, älä tule koskaan.) Enkä mä ole valmis, todellakaan.

P.P.P.S. En tiedä miksi tuossa on Gerardin kuva, kysykää siltä. (Varmasti manipuloi mut.)
P.P.P.P.S. Naureskelen itselleni ja Jollie Bie Armstrongille, kuulostaa ihan hullulta. Jos olisin tarpeeksi väsynyt, sanoisin, että olen nero. Nyt olen kuitenkin riittävän hereillä tajutakseni, ettei tuota ole kamalan vaikeaa keksiä.