Lauri hengen itseltään

Eikä me edes tiedetä siitä. (Sä et tiedä.) Ja sitten leikitään ettei tiedetä vaikka tiedettäisiinkin ja me ollaan kaikki varmoja siitä, ettei näin saa tehdä, mutta ethän sä tajua tekeväsi eikä musta ole kertomaan (sekopää, miksi sä satutat mua) muhun ei saa sattua ei saa sattua. Sattuu kuitenkin ja jopa ilman sulkeita ja mä pelkään että kohta sillä ei ole edes väliä ja mä annan sattua ja satutan itse ja ihan sama. Mä en tule selviämään tästä - mä en tule selviämään susta ehjin nahoin. Ja silti ulkona paistaa aurinko vaikka neljän seinän sisässä sataa saavista ja mä tahdon sanoa sulle herää rakas, sinulla on ovi, mutta musta ei ole siihenkään.

Sano sä se mulle ensin.

Ne tulevat kahden vappupallon kanssa, sellaisia kiiltokuvakissoja joista minä en pidä ja muistan kuinka ulkona kaikesta se oli rakastellessaan kitaraa. Dalmatialaislakanat vaihtuivat vaaleanpunaisiin sydämiin enkä mä pidä tästä en pidä mistään vaikka pitäisi pitää koska rakastan. Anteeksi. Anteeksi. Anteeksianteeksi. Ja kuulostan juuri niin ahdistuneelta ja houreiselta kuin olenkin, ÄLKÄÄ HUOMATKO SITÄ NIIN MÄKÄÄN EN TAJUA.

he blew his brains out into the bay

Poliklinikan odotushuoneen sairaalanvihreillä tuoleilla tyttö, tuskin kymmentäkään, kädet ja jalat maailman kapeimmat, sellaiset, että saisin yhden käden sormet niiden ympäri reiden paksuimmallakin kohdalla. Se lukee Suosikkia ja kämmenselän nivelet ja jänteet on harjanteita nahan alla enkä mä voi sille mitään, että katselen. Viiden minuutin kuluttua tajuan, että tyttö katsoo takaisin paksun vaalean otsatukkansa alta ja yhtäkkiä kännykän musiikkisoittimesta tulee aivan hurjan kiinnostava kapine. Kun psykologi häiritsevästi törröttävän (mä voisin vaikka vannoa, että se on botoxia) ylähuulensa kanssa ilmestyy ovensuuhun tyttö katselee edelleen ja mun tekee mieli toivottaa sille voimia. Kasva rakas, sä ansaitset elämän. Mun hymy kuolee nopeasti eikä se edes hymyile takaisin, tuskin huomasikaan.

Naiselle en sano mitään eikä sekään jaksa enää ehdottaa kaikkea sellaista kuin valkotakkisten tapaamista tai varsinkaan sitä, että vanhemmat pääsisivät sanomaan jotakin. Ei sillä, että ne edes suostuisivat menemään sinne saakka. Kaikille parempi niin, ettei tähän sotketa ketään. Minun oma elämäni, minun omat asiani, en mä ole enää kauaa alle kahdeksantoista. (Kolme vuotta on lyhyt aika niille ja siksi välillä mullekin. Ihan sama, vaikka sen jälkeen aika alkaakin käydä vähiin.) Neljäkymmentäviisi minuuttia on vähemmän kuin koskaan aiemmin ja koulussa vietän loput ruotsintunnista vessassa punaisen lukon takana ja leikin, ettei mun tarvitse ikinä tulla ulos. Olisikin niin. Historianläksyt vaihteeksi tehty ja mä olen aika ylpeä itsestäni. (Enkä tietenkään tehnyt niitä siellä vessassa.) Ei opettaja kyllä edes noteerannut asiaa, mutta ei se huomaa ikinä mitään. (Miksi edes vaivauduin?)

Billie Joe Armstrong sen paidassa varasti taas tänään yhden ylimääräisen hymyn ja musta tuntuu, että kyseisen herran päivittäisellä näkemisellä on jotain yhteistä sen kanssa, että mä alan taas fanityttöytyä enemmän kuin oli missään vaiheessa tarkoitus hih. Jesus of Suburbia ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen teki melkoisen vaikutuksen eikä kokonaan positiivisessa mielessä (oliko pakko vetää kämmen auki, mun valtimot jomottaa edelleen) Jimmy on aika söpö. Mä haluan repiä housunpolvet rikki ja rynnätä julkiseen vessaan sotkemaan seiniä omalla verelläni. (Älkää pelästykö, ei musta ainakaan vielä ole siihen enkä taida edes yrittää.)

Tänään mä tekisin taas mitä vain, jos vain kykenisin pelastamaan teidät itseltänne.

se karkkikaupan tyttö

Onnistuin tiputtamaan silmälasit pöydältä lattialle, ja nyt ne eivät suostu enää asettumaan kuin epämiellyttävän vinoon mikä on outoa ottaen huomioon, että viime kesänä äiti astui niiden päälle ja ne sanoivat naks mutteivät muuttuneet mitenkään. Ihme elektroniikkaa tällainenkin rihkama nykyään - tosin ihan sama, ehkä mä nyt saan uudet! (Turha toivo, paras vain tottua.)

Luen Dan Brownia pitkästä aikaa, enkä mä edes muistanut, että se on näin sietämätöntä luettavaa. Enkelit ja demonit kestää jotenkuten ja Da Vinci-koodin myös, jos pitää miljoonan vuoden taukoja viidenkymmenen sivun jälkeen, mutta Kadonnut symboli alkaa ottaa päähän jo kolmenkymmenen putkeen luetun sivun kohdalla. Olenko kamalan kamala epäkirjaelitistilapsi jos paljastan, että taidan pitää huomattavasti enemmän elokuvista. (Niissä on sentään verta, heh. Paitsi silloin, kun uskonnonopettaja pääsee sensuroimaan jolloin ei nähdä edes mustelmia.)

Edellinen merkintä ei muuten tarkoita mitään. Tarkoittaapas, mutten halua kertoa mitä. Ei sillä, että kukaan olisi kysynyt. On, ja mä olen paljastanut kaiken minkä edes osaan. Tällaisia ovat mun salaisuuteni. Jännittävä olo. (Olisinkin.) Mä en tiedä miksi kirjoitin tämän, en edes halua että kukaan ymmärtää. Kunhan sekoitan lisää. (Ei sillä, että olettaisin kamalasti hämmentäväni kuin niitä, jotka ovat katsoneet mua silmiin.)

Karkkikauppa on muuten Vapun alakerrassa, sellainen sokerinen ja vaaleanpunainen, mitä ne molemmat vihaa. Mutta kellari on betonia ja ihan pimeänä, eikä persikkatäytesuklaa ole pahaa, vaikka Astridia pitääkin vakuutella naurettavan pitkään. (Ja mä halusin kirjoittaa katoista ja silloista ja tyhjän päällä roikkuvista jaloista. Tosin onhan niitäkin, onneksi.) Sulkuja on taas varmaan jo ihan tarpeeksi, voisin koettaa olla ilman sulkuja muutaman päivän, en onnistu enkä oikeastioikeasti halua edes yrittää. Ajatella, jos joku vaikka vahingossa ymmärtäisi jotain!

Rapukävely on hassua.

you'll never take me alive

I AM NOT AFRAID TO KEEP ON LIVING, uskotteko? (Okei en mäkään oikeasti. Ainakaan että tämä on pitkäkestoista.) Eilen hautausmaalla otin kuvia puolkuolleista ruusuista, sellaisista reppanoista, joiden terälehdet on laskostuneet ja ruskeat ja poistin ne kaikki. Eikö se ole aika ällöttävää? Herkuttelua ihmisten surulla ja sillä, etteivät ne lopulta sure noin näkyvästi kuin hetken? Kun kiipeän portin yli (ihan vain siksi koska sen avaaminen ei ole lainkaan niin romanttista) kamera toisessa kourassani ohikulkeva pitkähiuksinen katsoo pahasti. Mähän sanoin että se oli väärin. (Muuten, Funeral of Hearts, olisi aika jännää, jos joku oikeasti eläisi tuollaisia tarinoita.) Ja ei, en kykene jakaa tätä merkintää yhtään järkeenkäypiin kappaleisiin, koska olen niin täynnä tätä pelottomuutta I AM NOT AFRAID TO KEEP ON LIVING edelleen. Rauhoittuminen on viisaammille. (Kyllä minäkin viisastun. Ehkä. Jonain vähemmän kauniina päivänä.)

DON'T GIVE IN TO YESTERDAY

WE CAN BUILD A NEW TOMORROW TODAY

Vapusta tuli ihan sellainen kuin pitikin, jotain sellaista, mitä mä olisin jos jostain syystä uskaltaisin. Se, joka sanoo aina vaan mitä väliä ja tarkoittaa sitä ja mä tiedän kyllä, ettei se oikeasti ole niin hienoa kuin kaltaisestani aina yhtä kiltistä kuulostaa. Olisi suhteellisen jännää astua sen liian suuriin maihareihin edes muutamaksi päiväksi. Astridistakin tuli kiva vaikka ehkä vähän liian pöllö, vaikka pöllö se toisaalta onkin. Sellainen hampunvaalea ja hailakka, mutta toisaalta paksuin mustin ääriviivoin rajattu keijupoika(tyttö) liian suuressa villapaidassa punaisine silmänympäryksineen. Voisi olla suhteellisen jännää käydä hänenkin kengissään. Ja tosiaan mä en vissiin osaa kertoa kuin kirjoittamisesta juuri nyt, mutta ei mun elämässä tapahdu juuri muuta näin lomalla. (Mulla alkoi äskettäin soida päässä Green Dayn Holiday ja asiasta oli ehdottomasti pakko ilmoittaa, jos siten onnistuisin tartuttamaan kyseisen kappaleen johonkuhun muuhunkin. Julmaa.) The Voicelta tulee kuudetta kertaa tänään Bruno Marsin Grenade, enkä mä ole koskaan ollut näin kyllästynyt paitsi välillä silloin, kun Jenni Vartiainen haikailee murusensa perään miljoona kertaa peräjälkeen. Miten olisi Planetary(Go!)? Ja kappaleenjaot ovat tänään ehdottomasti liian vaikeita, eikä kukaan jaksa kuunnella kun teksti tulee valtaisana massana, ehkä mä sitten tällä kertaa vaikka kirjoitin vähän enemmän itselleni? Tai jotain. Ihan sama.

Seuraavaksi ajattelin ryövätä pikkusisarusten katuliidut ja merkitä oman sodanjulistukseni johonkin ovelaan paikkaan vähän samalla meiningillä kuin se yksi graffiti, jonka kuvaa en viitsi tähän laittaa, koska se kiusaa mun esteettistä silmääni. Anteeksi, taas vaihteeksi tälläinen hömelö merkintä, mulla ei ole asiaa mutta tunnen tarvetta sanoa jotakin ja sitten jään tarinoimaan kaikesta näinkin kiinnostavasta. Voisin kenties rajoittaa.

we are young and we don't care

Ihan oikeasti haluaisin laittaa tämän merkinnän otsikoksi Iesus Nazarenus Rex Iudaeorum, mutta pelkään kamalasti loukkaavani jotakuta tai vaikuttavani uskovaiselta enkä mä kyllä halua kumpaakaan. Oikeasti vain ensimmäinnen noista tuntuu henkilökohtaisesti mielestäni jotenkin epämiellyttävältä, mutta niin. Ei se toinenkaan ihan kamalan hauskalta ajatukselta kuulosta. Mä meinaan istuin tänään viisikymmentä minuuttia kirkossa, ja olisin mieluusti viettänyt sen hetken jossakin ihan muualla kuin siellä kuuntelemassa laumaa syyllisyyttään ja kaikkea häpeäänsä tunnustavaa joukkoa. Anteeksi, tiedän mä että tänään oli pitkäperjantai ja tiedän myös, etteivät ne oikeasti ole epämiellyttäviä ihmisiä, mutta kaikki se katumus ja masentuneisuus on silti tapakiristitylle hivenen liikaa. Missä se armo, joka kuulostaa ainakin omaan korvaani huomattavasti katumusta miellyttävämmältä. (Ja miksi me säälitään jumalaa?)

Mulla on tarve paeta hautausmaalle, mutta päätin ensiksi leikkiä eskapistia ja pitää hetken (okei tässä on mennyt jo ainakin tunti) hauskaa neljän seinän sisässä. Eihän tuolla ole vielä edes pimeä. Haluaisin hölmön joka roikkuu paitakankaassa ja leikkii piilosta kivien seassa ja sitten sanoo että on jännää kun tähtiä ei näe. Vaikka tiedänhän mä, että niitä olisi monia jos ei olisi kaikkia niitä helvetin esteitä. (Tehdään tästä peli ja pyyhitään sellaiset turhuudet kuin välimatka ja vihaiset vanhemmat pois jooko? Sitten kun ollaan pelätty kuolemaa maatuvien ruumiiden päällä voidaan kyllä palauttaa ne takaisin.) Tosin selviän mä siellä itsekin, kunhan vain saan hilauduttua pois tästä.

Haluaisin kirjoittaa ihan hölmön tyttörakkaushempeilyn hassusta Vapusta ja ehkä vielä vähän hassummasta Astridista jotka poikatyttöilee ja istuu sillankaiteilla ja ostoskeskusten katoilla roikottaen jalkojaan pitkällä tyhjän päällä. Vapulla on nahkatakki, johon ne mahtuvat kahdestaankin ja sitten ne polttavat kaiken kymmenen kilometrin säteellä tupakansavuiseksi. Mutta mulla on puolivalmis sisäoppilaitokseni, eikä muutenkaan aikaa. Ehkä sitten joskus. (Tai mitä luultavimmin ensi yönä. Mutta sehän on miltei "sitten joskus".)

Kas, aurinko laskee jo.

kaikkien irlantilaisten nimi on Patrick

Palasin piilostani takaisin vaikka taisin jossakin vannoa ettei enää ikinä. Kuurupiilo on hauska leikki ja kyllä, poistin joka ikisen aikaisemman merkinnän leikkiäkseni puhdasta pöytää. (Olen vain liian kiintynyt nimeen. Se on ihana.) Tiedän kyllä olevani se sama ihminen, joka juuri vähän aikaa sitten julisti vihaavansa ensimmäisiä merkintöjä, mutta silti mä kirjoitan sitä uudestaan ja vieläpä ainakin melkein samaan blogiin kuin silloin. Typerääkö, ristiriitaistako? Kenties. (Teistä en tiedä, ainakin minusta.) Pidetään tätä siedätyshoitona. Tekohengitystä.

Niin tosiaan, tämähän on vähän niin kuin ensimmäinen merkintä joten mun pitäisi kai kertoa taas se sama vanha virsi. Olen pitkä, pidempi, pisin, enemmän tai vähemmän ahdistunut ja mun saksillani saa ihon rikki. Hiukset kasvoivat leikkauksestaan kahdessa viikossa ja nyt ne roikkuu ihan väärällä tavalla joka suuntaan, mutta perinnöllistä muutosvastarintailua sairastavana en ole kykenevä tekemään asialle mitään. Aikuisten oikeasti en tosin osaa tehdä millekään mitään, vaikka haluaisinkin. Ja oikeasti mä kyllä haluaisin tehdä huomattavasti merkittävämpiä asioita kuin heittää hyvästi emoletilleni, itseasiassa mä vähän pidän siitä, että halutessani pääsen huonoon piiloon. Helppoa ja hauskaa. (Eli tervettä. On hauskaa leikkiä intertekstuaalista kun kukaan ei ymmärrä.) Eikä tämä ole angstiblogi (on kuitenkin) vaikka kuulostaakin aivan siltä, en mä ole masentunut (auttakaa) alavireessä vain. Takarivissä meitä on useita ja edessäkin muutama, ydinkeskustaa vältetään vaikka oikeasti mä olen suurkaupunkirunotyttö. (Pyh sanon metsillenne. Asfalttiviidakko sen olla pitää.)

Omistan pakkomielteen Conversen tennareihin (olen vakuuttunut siitä, että ne ovat maailman ainoat oikeat kengät), sulkuihin (heh) ja My Chemical Romanceen. Luulenpa, että kaikkia kolmea sivutaan hivenen liian monessa merkinnässä, joten jos olet allerginen rakastuneille teini-ikäisille niin lukeminen on ehdottomasti täysin omalla vastuulla. (On se kyllä muutenkin mutta... Niin. Minusta ei oikeasti ole varomaan, mitä tänne kertoilen joten varokaa edes te.)

Hei ja anteeksi tämä typerä on/off-suhteiluni ihan kaiken kanssa. Opettelen... En ole vielä ihan varma mitä mutta kuitenkin. Jotakin tärkeää. Minua saa lukea enkä loukkaannu kommenteistakaan. (Pyrin vastaamaan kaikkiin paitsi silloin kun olen kykenemätön mihinkään.) Toisaalta tätä ei missään tapauksessa tarvitse lukea minkään velvollisuudentunnon takia ja niin. Asiani muuttuu lievän pöljäksi ja voisin ehkä paeta ennen kuin menetän taas kaiken katu-uskottavuuteni. (Ei sitä oo riittäny ikuisuuksiin kuin näihin vitseihin, mutta parempi sekin kuin ei mitään.)