kirkkoon sunnuntaina

Ei sillä, että ketään kiinnostaisi, mutta mulla alkaa huomenna rippileiri ja ajattelin kuolla sinne. Heinäkuusta tulee mun blogihistoriani hiljaisin kuukausi, jonka vietin pääasiassa kotosalla, voisin hyvittää tämän sitten syksyllä jos jaksaisin. Jos elokuussa hiljenen täällä ja saatte jotakin kautta paarmanpureman niin se saatan olla minä. Tai sitten tulen vain takaisin ja elän hidastettua itsemurhaa. Näkemiin yhtäkaikki.

God wants to watch his favorite band again

Yllä palasia kahdesta tämän viikon aikana koetusta kulttuurielämyksestä. Oikeastaan olisi vielä yksi, mutta se oli jotakin niin surkeaa, että päätin ettei se ansaitse kuvaa. (Transformers: Dark of the Moon, olisi ehkä silti ollut siistiä saada tuohon väliin mecha.) Alimmainen oli ehdottomasti upein ja mä jopa nauroin. Silloin kun huumori ei mennyt ihan yli tai säälittävälle pikkupoikatasolle; kaunis peppu sulla, Billie Joe. Mutta se masturbointishow oli ihan cool ja vanhemmat arvostivat ääniä myös.

Tuo ylempi taas... En mä tiedä, ehdottomasti paras Potter-elokuva ikinä ensimmäisen lisäksi, ainakin juuri nyt tuntuu siltä. Itkin vähän tai ehkä vähän enemmänkin ja nauroin maailman päälleliimatuimmalle loppukohtaukselle ja jälkeenpäin oli  vähän tyhjä olo. Sinne meni.
Eikä äiti ymmärrä mitään (siis mun tunteenpurkauksistani), mutta sepä ei ole rakastanut kirjasarjaa neljävuotiaasta kuten minä, vaikken neljänvanhana edes osannut lukea. Isä luki ääneen ja sitten kun ne kyllästyivät ne väittivät, että Hermione kuolee Azkabanin vangissa. Aika julmaa, vaikka loppujen lopuksi luin äskenmainitun ne aika monta kertaa joita en enää muista vaikka saatoin aiemmin jossain merkinnässä jopa mainita sen.

Transformerseista ei puhuta. Eikä sovinismista, huonosta huumorista, amerikkalaispropagandasta tai heteronormatiivisuudesta. Eikä varsinkaan siitä, etten kuullut sointuakaan My Chemical Romancea.

you're in ruins

Muutaman postauksen takainen Naakka (joka muuten kasvoi kymmenellä sentillä pituutta ja on nykyään ehkä poika tosin en taida luvata mitään edes itselleni) sai tänään kaksi tai enemmän en tiedä ketä ehkä ystävää. Kaksospojat Kaiku ja Kaaos (jolla on oikeasti joku vähemmän kummallinen nimi), ne rullalautailevat paremmin kuin emopojat Churchill Squarella ja kirjoittavat toistensa raajoihin itsestäänselvyyksiä ja epämääräisyyksiä sinisellä kuulakynällä. Luonnosvihossa ne näyttävät aika tavallisilta pojilta joilla on luonnonkiharoiden ja kevään sekoittamat päät, mutta mä en ole koskaan mistään varma. Varsinkaan siitä, saanko mä ikinä sanaakaan paperille. (Ja voisin ehkä sittenkin haluta, että Kaiku suoristaisi hiuksensa maanisesti joka ikinen aamu ja värjäisi viikoittain otsahiuksiinsa turkoosia niin kuin aiemmin oli tarkoitus, mutta toisaalta en. Katsotaan.)

Sitten muistelin erästä purukuminmakuista Soljaa (siniset lappuhaalarit) ja sen takkutukkaista mielikuvitusystävää jonka nimi on Ahtaanpaikankammo ja joka haluaa öisin kaataa seinät päälle. Voisin ehkä  tunkea ne ainakin samaan miljööseen ja sitten kävin miettimään, mahtuuko sinne ja jaksanko minä enempää kummajaisia enkä ole vielä päättänyt. Toisaalta mulla olisi Soljalle ja Naakalle yhteistäkin tarinaa jonkun aikaa. Mahdollisesti.

Kaiken tämän lisäksi on vielä yksi toinen teksti, mutta se on ihan liian nolo jaettavaksi joten unohtakaa. Mun on vain pakko päästä kertomaan, että tappelin taas erittäin vihaisen moraalini kanssa vuosikausia ennen ensimmäisiä rivejä ja sitten voitin. Sen verran monta sivua punaisella stabilolla, etten ehkä lähde laskemaan sanoja.

Tänään olen tehnyt... En mitään, neljä tuntia the Simsiä, vaikka aurinko paistoi korkealta ja kovaa, tunti ulkona siskon kanssa, joka ei edes halunnut leikkiä ja ehdottomasti liikaa ajatuksia näin väsyneelle mielelle. Isä kysyi miksen suunnittele läpimurtoromaania, sille mä sanoin, että juuri sitähän tässä ajatellaan vaikka oikeasti mun pää on liian täynnä sellaiseen. Sitten se kysyi millainen tulee, vastasin, että todella merkittävä ja se riitti.

Voisin haluta olla sellainen emopoika Churchill Squarella, joka soittaa kitaraa sormenpäät kuoliaiksi ja on skeittausvirtuoosi, mutta mä en ehdi enkä voi ja se on ehkä vähän surullista. Mutta jos mietitään, mitä mä vielä voisin, ehtisin ja sen lisäksi haluaisin olla, niin ehkä joku sellainen tyttö, jota ei hävettäisi käyttää otsikkonaan säkeitä Anarchy in the UK:sta ja joka osaisi leikata kyntensä siinä vaiheessa, kun ne alkavat näyttää rumilta. Sellainen tyttö, joka vastaa kirjeisiin ajoissa ja voi laittaa peräkkäisinä päivinä My Chemical Romancen kulahtaneen paidan ja kukallisen runotyttöröyhelömekon. Sellainen tyttö, joka hymyilee aidosti niillekin, jotka eivät ole joko henkisesti tai fyysisesti aivan liian monen kilometrin päässä. Sellainen tyttö, jota ei haittaa vaikkei se mahdu tuttavaperheen kokovartalopeiliin (pituussuunnassa) ja jota ei haittaa niin moni täysin välttämätön asia. Ja sellainen tyttö, joka ei ole tyttö ollenkaan, vaan jolta tullaan kysymään kaduilla kun ei olla varmoja. Sellainen tyttö, joka vastaa "en mä tiedä" tai "ihan sama" tai "mitä väliä" kaikille kysyjille ja tarkoittaa sitä. Mutta mä en uskalla edes yrittää.

P.S. Käytin tässä merkinnässä sanoja ja, että, mutta, koska, mä sekä emopoika. Olen valmis kuolemaantuomittavaksi ja jos saan itse valita, niin ehkä mieluiten giljotiinissa.

P.P.S. Rippikoulu alkaa. Liian pian. (Sunnuntai, älä tule koskaan.) Enkä mä ole valmis, todellakaan.

P.P.P.S. En tiedä miksi tuossa on Gerardin kuva, kysykää siltä. (Varmasti manipuloi mut.)
P.P.P.P.S. Naureskelen itselleni ja Jollie Bie Armstrongille, kuulostaa ihan hullulta. Jos olisin tarpeeksi väsynyt, sanoisin, että olen nero. Nyt olen kuitenkin riittävän hereillä tajutakseni, ettei tuota ole kamalan vaikeaa keksiä.

minusta tulee isona

1. Vihainen tai ainakin ahdistunut emopunkkari jolla on tuhat ja yksi umpisolmua hiuksissa ja jonka kuva teinipojan seinällä saa keski-ikäiset vanhemmat huokaamaan: "ota se pois, mä näen mailien päähän, että päivääkään tuo ei ole rehellistä työtä tehnyt."

2. Kirjailija, lupaan itselleni joka ikinen päivä kirjoittavani romaanin. Sitten huomenna.

3. Terroristi, salamatkustaja, graffititaiteilija tai sellainen nössökriminaali, joka liimaa purukumin kirjaston kirjan kansilehtien väliin ajatuksissaan.

4. Tatuointitaiteilija, jonka työhuoneella on pölyiset ikkunat ja jonka pistettäväksi kukaan ei uskalla tulla, koska mulla ei ole ihollani kuin siirtokuvia ja kuulakärkikynää. Jos niitäkään.

6. Joku, joka tekee katuliiduin hyökkäyksiä suurkaupunkeihin kaikkein hiljaisimpina öinä ja kirjoittaa asvaltin täyteen siirappia jonka teidän jalanjäljet ja pyöränkumit sitten pyyhkivät pois.

7. Vanhapiika-mammanpoikatyttö, joka muuraa itsensä kakluuninsivuun ja sitten toivoo, että televisio olisi helpommassa kulmassa pönttöuunista nähden.

8. Peter Pan

9. Joku älyttömän tylsä aikuinen joka tekee töitä jossain älyttömän tylsässä älyttömän tylsien aikuisten älyttömän tylsässä yrityksessä, jossa kaikki on ihan harmaita ja vihaa elämää mutteivät vain uskalla kuolla. Siksi ne vain kirjoittavat älyttömän tylsiä älyttömyyksiä tylsän älyttömille tietokoneille.

tosin

10. Oikeasti mä en välitä vähääkään vaikka vain tuo yhdeksikkö toteutuisi. Kunhan vain saan olla sinun kanssasi.

did you stand too close to the fire?

Kehitin joku kuukausi sitten pakkomielteen tuohon kuvaan ja päätin nyt sitten käyttää sen hehe. (Kasvaispa mullekin joskus parta mitä ajaa.)

Mikään ei ole siistimpää kuin nostaa jalat seinälle ja kuunnella 21 Century Breakdownia tosi kovaa (kuulokkeista) joskus puolenyön tienoilla ja sitten lopettaa ja tajuta että osaa jo puolet kappaleista ulkoa vaikkei edes PIDÄ koko levystä vaan oikeastaan kahdesta tai ehkä kolmesta raidasta. (21Guns ja Know Your Enemy♥) Kun mä sitten laskin jalkani seinältä ne olivat ihan kylmät ja valkoiset ja seuraavat puoli tuntia koetin päästä eroon kovakouraisista muurahaisista ihon alla. Onnistui.

Haluan värjätä hiukseni uudestaan mustiksi, mutta äiti on varma ettei se ole terveellistä vielä enkä mä pidä tästä yhtään. Suortuvat eivät millään jaksaisi päättää ovatko mustat vai ruskeat ja juurikasvu ahdistaa vaikkei sitä ole vielä senttiäkään. No, enpähän myöskään leikkauta hiuksiani, vaikka vanhempien mielestä se todella olisi jo ajankohtaista. (Ollut jo jonkun aikaa.)

Kävin kirjastossa ja lainasin enpäs kerrokaan mitä koska tuntisin itseni jälkeenjääneeksi jos nyt myöntäisin lukevani kaiken coolin ihan myöhässä. (Ja jos joku nyt luulee että puhun Harry Pottereista olette väärässä. Olen lukenut Azkabanin Vangin tasan kaksikymmentäseitsemän kertaa enkä tiedä enää itsekään miksi...) Koko matkan lauloin ja tanssin sisarelleni huonoa kopiota siitä, mikä kuulokkeista milloinkin sattui soimaan ja sain sen häpeämään ja pälyilemään jokaista vastaantulijaa, etteivät ne vain ole tuttuja. Kirjaston lainauskoneet olivat rikki enkä mä kuullut musiikilta mitään pienen kirjastonhoitajatädin sipinästä. Muistin hymyillä ja sanoa kiitos, se riittäköön.

Söin pahaa suklaamoussea ja mun silmässä on jotain mikä ei lähde pois ei vedellä eikä edes puolen tunnin tyhjääntuijottelulla vaikka kyyneleet valuu vuolaana ja kastaa ihan kaiken.

(Mulla on mielessä pieni Naakka joka ei ole poika eikä tyttö ja joka on vähän liian lyhyt ollakseen kumpikaan. Sillä on päällä polvien yli ulottuva musta miesten pitkähihainen ja palestiinanhuivi ja vähän liian väljät housut ja hiuksissa punaisia solkia. Ja jos sen hihoja jaksaa kääriä niin pitkälle, että ehtii käsivarsiin, joka ikisellä käännöksellä paljastuu lisää ihan punaisia hymyjä rivikaupalla varmaan hartioihin saakka. Haluaisin sille ehkä pelastajan tai jotain muuta lihaa tarinan luiden päälle...)

Ps. Voisin haluta kyetä johonkin edes samansuuntaiseen:

sydänfilmi

Hei, kävin Englannissa itsenäistymässä tai ainakin hankkimassa tarpeen tehdä se nopeasti, mielellään mahdollisimman pian, nyt ja heti. Vihaan Pariisia, (anteeksi) se on ihan kamala ja jopa veri kiehuu ranskalaisen auringon alla. (Eikä me edes kuljettu junalla kanaalin alitse.) Tutustuin kiehtoviin ihmisiin ja ikävöin erästä vielä vähän kiehtovampaa. (♥)

Viime torstai ja sitä edeltävät kolme päivää olivat myös ihania ja jotain sellaista jonka ehkä haluaisin elää uudestaan ikuisesti. (Kokeillaanko?)

Nyt olen siis täällä taas. Entistä itsekriittisempänä tosin ja siksi tämäkin merkintä jää luultavasti säälittävämmäksi kuin mikään kun en joko osaa tai uskalla sanoa mitään kappaleita lihottavaa. Mutta saanpahan tuon edellisen pois, se on ruma. Koko eilisen ja tämän päivän olen poistellut typerimpiä merkintöjä ja säälittävimpiä ajatusvirheitä, niistä saa muuten napauttaa tulevaisuudessa, koska mä en osaa oikolukea tekstiäni kunnolla.

Ulkona ukkostaa ja kovaa, olisit mun luona.