pörr

paarmanpuremia.blogspot.com

sainpahan sen vihdoin tehtyä,
lentäkää perässä jos haluatte.

before the lobotomy

Ajattelin, että teen (ehkä) oikeasti sen uuden blogin tässä joskus vaikka huomenna jos ehdin ja jaksan. Tosin en tiedä osaanko edes luopua tästä ja itsemurhista ja saippuakuplista ja lääkekaapista ja kaikesta siitä. Ehkä en, olen kasvanut kiinni. Vaikka lähinnä haluan ehkä vain eroon tästä kaikesta varsinkin kahdesta merkinnästä, jotka likaavat verellä kaiken vaikka tämän piti vihdoin vihdoin vihdoin olla paikka, jossa minussa minulla ei ole juovaakaan punaista. Mä pystyn siihen vielä. Lupaan.

Ainakaan en poista tätä. Edes teidän nähtäviltänne, en pysty.

Voisin muuttaa junaradalle makaamaan ja katsoa kun ne kiireiset puksuttaa yli ja veturi viheltelee mennessään. Vaikkeivät ne enää tätä nykyä edes vihellä sillä tavalla eli mun suunnitelmani on ihan surkea.

Konfirmaatiokakussani on sittenkin mansikoita ja punaiset pillifarkut ovat liian lyhyet. Ihan sama.

Mä olen muuten aina pelännyt paarmoja, vaikkei mua ole koskaan purrut yksikään. Ja oikeastaan ne ovat aika kauniita. Paarmat ja ehkä purematkin, riippuu kantajasta. (Vaikken ole nähnyt yhtäkään. Siis puremaa, olen. Mutten tajunnut mikä se on.)

palasia

Hei, tästä merkinnästä tulee todella ruma ja kiireinen, koska se millä kirjoitan ei olekaan tietokone vaan paljon vaikeakäyttöisempi. Kirjoitusvirheistä syytettäköön peukaloani. Niin ja tosiaan hei vaan teillekin, mulle kuuluu hyvää vaikka se taitaakin näin pitkien poissaolojen jälkeen kaikua kuuroille korville.

Tänään olen roolileikkinyt ja mun hahmoni oli pörröpäinen poika, jolla oli kajalilla sotketut silmänympärykset ja kauluspaita vain neljällä napilla kiinni. Haluaisin punaiset pillifarkut. ja samanvärisen kravatin, mutta mistään ei löydy. Mitään. Varsinkaan niitä farkkuja. Mutta huomenna pörröpääpoika mustassa kauluspaidassa käy vielä kerran ihmisten ilmoilla ja jos ei punaisia niin sitten valkoiset ja pesukoneväriä, Aamen.

Ja lupaan korjata jokaisen virheen päästessäni päätteen ääreen. Anteeksi tämä.

olin tänään naulaamassa ristiin miestä

Aluksi se näytti juuri siltä, mitä mä olin odottanutkin. Tiedättehän, kauniita ja hoikkia huonetovereita, jotka kihartavat pitkät hiuksensa konfirmaatioon, käyttävät juuri sopivasti meikkiä ja kulkevat rippijuhlissaan kellohelmaisissa vaaleissa mekoissa. Sellaisia erinomaisesti onnistuneita. Epämääräisesti mölisevää eläintarhaa koko loppuryhmä ja isosia, jotka eivät osaa katsoa tarpeeksi ylös (tai sen yhden tapauksessa alas) nähdäkseen mun silmäni ja puhuvat solisluille, rinnoille, vyötärölle, polville. (Ja minä vihaan katseita vartalolla.) Terapoin itseäni muistikirjalla, ja heti ensimmäisenä päivänä sen sivuille eksyi kauniita nimiä ja kaikkea sellaista kuin koneen suorapuheisuus, nytkähtelee ja välttelee pehmeitä kulmia (eläimellinen, suorastaan rivo kieli) tai "anteeksi, kertoisitko uudestaan", se kaunis vaalea tyttö, joka ei tajua mistään mitään. Lempipaikka oli omassa yläsängyssä ja korvakuulokkeissa pauhasi musiikki tahallaan liian lujaa jos joku vaikka huomaisi... (Kirjassa luki myös jalat kuin Billie Joe Armstrongilla, mistä se on saanut ne?)

Lopulta... En mä tiedä, homoseksuaali isospoika vaan pamahti jostakin kuusesta kun muut jäätyivät järveen ja mä puhuin ja revin penkistä tikkuja kynsien alle. Seuraavana päivänä sain "postin" kautta kirjelapun jossa luki sulla oli tänään siisti paita, Sex Pistolseissa on asennetta! ja kaksi muuta joissa sanottiin sulla on kiva hymy hieman eri muodoissa (siinä toisessa oli sydänkin) ja vaikka vastasin toiseen niistä ilkeämmin kuin oli tarkoitus erehdyin hymyilemään hieman useammin, jos joku vaikka vahingossa olisikin ollut tosissaan.

Samaan aikaan ne hyvinonnistuneet olivat ottaneet mukaan juttuihinsa ja vapaa-aika sujui vettä valaen ja musta alkoi tuntua, että pyytäisin ihmisiä kaveriksi facebookissa muustakin kuin velvollisuudentunnosta. Viimeisenä yönä valvottiin puoli kolmeen ja nukuttiin jääkylmällä, kivikovalla lattialla minä seitsemään ja ne muut siihen saakka, että joku tuli kahdeksalta kiljumaan ovelle. Yksi niistä kuunteli Musea ja toinen kaikkea sellaista siistiä, mitä minäkin ehkä haluaisin kokeilla. Haliringissä en itkenyt enkä bussissa enkä siinä toisessakaan haliringissä enkä kotona enkä koskaan, vaikka sellainen hyvin pieni ja suloinen tyttö kyllä itki koko ajan ja vinkui kuin koiranpentu, jollaisen silmät sillä muuten oli, mä vain hymyilin jopa niille jotka eivät pitäneet musta tai joista en itse pitänyt. Äskeinen lause on sekavin ikinä mutta en jaksa ajatella tarpeeksi selkeyttääkseni tapahtumia. Sunnuntaina halasin siis kahdesti kolmeakymmentäneljää ihmistä joista liian moni itki. Mä en pystynyt.

Ajattelin hakeutua isoskoulutukseen vaikken edes usko mihinkään. Mulla oli tähän joku negatiivissävytteinen sana jota olisin käyttänyt lauseessa joka alkaa "melko" tai "aika", mutta unohdin sen. Aika sellaista kuitenkin.

Ja sinä aikana se jota kaipaan aina on elänyt ja nyt mä vasta itken vaikkei edes pitäisi. Ehkä olen liian tottunut olemaan osa kaikkea. Anteeksi.