pää edellä sädekehään

Aamuhämärässä katselen nilkkaani kun verhojen valoläikät raidoittevat viime tiistain jäljet ja siinä vaiheessa kun tajuan, että nyt mä olen ehkä menettänyt sen ainoan ihmisen, jota ennen kiinnosti avasinko vaot uudestaan vähän terävämmillä saksilla, mun vatsanpohjaan levää jotain kylmää ja tungen aseeni vielä syvemmälle laatikkoon. Kun tennareiden reuna hiertää yhtä hyvin nätisti umpeutunutta haavaa uudelleen auki alan olla ihan tyytyväinen siitä, että jätin kaiken suunnitellun sittenkin tekemättä.

Yhtäkkiä psykologi kuulee kuudetta kertaa viiltelystäni ja on kuin se olis tullut ihan yllättäen ja sitten se sanoo että haluaa kuulla enemmän ja mä puhallan lopen kyllästyneen ilman keuhkoistani ulos ja kerron että kyllä, se sattui ja ahdisti ja sattuu ja ahdistaa ja on aina sattunut ja ahdistanut. "Mitä luulet, haluaisitko sinä puhua tästä enemmän tulevaisuudessa", olisin ehkä voinut halutakin vielä silloin kun se oli vain menneisyyttä josta mä pääsin yli mutta herranjumala. Menkää pois niin mä liukenen poreilevaksi lätäköksi kadulle, sellaiseksi rumaksi ja kitkeränhajuiseksi, joka antaa laattojen imeä itsensä syvälle kiven huokosiin ja katoaa sitten auringon tullessa esiin ihan kokonaan pois eikä kukaan muista kaivata.

Ja sitten pois kävellessäni vihdoin tehneeni väärin mutta musta ei ole sanomaan sitä yhtään kenellekään. Mikä minä olen muiden elämää mittaamaan? En mä ole ketään parempi.

(Tämän päivän toiseksi tärkein havainto: pojalla on omiani isommat jalat. Haluan tutustua siihen, haluanhaluanhaluan. Ollaanko kavereita?)

matoja

Ainoat asiat, mitä mä oikeasti olisin tänään halunnut kenellekään mua silmiin katsoneelle sanoa olivat vain haista paska ja turpa tukkoon siitä huolimatta mä vain hymyilin ja kestin kaiken vaikuttaen lähinnä siltä, että olisin niellyt yliannostuksen jotakin hyvin sokeripitoista. Aiheutin traumat sangen monelle seitsemäsluokkalaiselle ensin aamulla hillittömillä sammakkohymyillä jotka oli tarkoitettu säteileviksi, mutta jotka tuskin näyttivät yhtään siltä ja iltapäivällä niin vihaisilla mulkaisuilla ettei mitään rajaa. Nekin kiusaavat sitä poikaa, jonka ranteissa on ihottumaa, vaikka ihan varmasti tietävät, ettei autisti voi mitään otsaansa leimatuille punaisille merkeilleen. Hyvä musiikkimaku ei sittenkään lisää älyä eikä arviointikykyä.

Eilen illalla leikin jännittävän ajatusleikin, jossa kokosin kaikki keittiönkaappien nieltävät lääkkeet keskelle pöytää ja puristin kirjavat hampaat ulos hopeapaperikuplistaan muovipussiin ja kaadoin yskänlääkkeet viemäriin ja sitten potkaisin kengät jalastani mereen ja pakenin lähimpään metsään istumaan. Seuraavana aamuna tarkkailin ja elin päivää kuolemani jälkeen, mutten koskaan saanut tietää, kuka ensimmäisenä huomasi mun puuttumiseni.

Tänään mä kuvittelin, kuinka kaadoin kaikki mukanani kannetut lääkkeet syvälle kurkkuuni ja riuduin sitten kuoliaaksi lukittuun tyttöjenvessaan ennen kuin kukaan jaksoi edes ihmetellä puuttumistani.

Sitten muistin, etten halua päästää teitä niin helpolla.

Ja ihan sama on maailman rumimmat kaksi sanaa jotka kirosin alimpaan helvettiin tänään uskonnontunnilla.

The Voicelta tuli ensin Green Dayn Basket Case ja sitten Lady Gagan Alejandro (joka on muuten oikeasti hyvä kappale sanotte mitä sanotte) enkä mä jaksanut käydä katsomassa kummankaan musiikkivideota ja nyt kaduttaa.

Ps. Hitto, Kings and Queens enkä mä ole vieläkään siellä vaan istun täällä. Sovitaan että noilla ei ole niin väliä, näin sentään Singin!

sinä olet kaunis ja minä tiedän missä asut

Voisin ryöstöretkeillä vanhempien levylaatikolla ja varastaa hetkeksi the Beatlesin koko tuotannon ladatakseni sen kännykkään. Sitten kuuntelisin sitä keskiyöhön ja yli ja nukahtaisin kuulokkeet korvissa ja seuraavana aamuna heräisin kun ravistettaisiin enkä päästäisi piuhoja valumaan kaulaan edes historiantunneilla. Kuka haluaa lukea Libyan sodasta jos voisi samalla hetkellä elää keltaisessa sukellusveneessä? Kapinallisuusajatusleikit ovat ihania ja olisi ehkä maailman jännittävin asia kuunnella jotakin tuollaista hienoa aamuyöhön ja seuraavan päivänkin ja niin pitkään kun on tarvetta ja sitten vaihtaa bändiä. Toisaalta mun kuulokkeeni ovat ihan pilalla ja tarvitsisin uudet ennen kun voisin edes harkita the Beatlesiin syventymistä, mulla oli ongelmia Bulletsienkin kanssa joten tuskin kestäisin niiden ensimmäisiä levyjä. (Kuulemani perusteella niiden äänityslaatu ei ole kamalan hyvä, nerot voivat toki korjata tämän luulotteluni jos olen väärässä.)

Tänään ostin Sleeping With Ghostsin ja the Resistancen ja jälkimmäinen soi juuri nyt levysoittimesta kamalan hiljaa ja pidän mahdollisesti joka kolmannesta kappaleesta jos niistäkään. Onneksi edes Uprising on ihan hieno ja kansitaiteet myös. Placebo on tietenkin vain nerokas vaikkei siitä tällä äänenvoimakkuudella mitään kuulekaan, mutta ajattelin syventyä siihen sitten illalla, kun muutenkin tarvitsen lumelääkeannokseni.

Matematiikantunti oli ihan hirveä, vaikka mun ehkä pitäisi ajatella, kuten se jolle raportoin sekuntin välin tapahtumista. Ja olisihan se aika nättiä, mutta siitä huolimatta ne pilailivat taas väärällä aiheella hivenen liian kovaäänisesti. Funktiot ovat sentään helppoja ja laihaakin laihempi sijainen kehui mua fiksuksi.

Yksi poika on värjännyt hiuksistaan melkein puolet kirkkaanpunaiseksi eikä näytä yhtään kivalta ja tänään se moikkasi mua ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kompuroiden jalkoihini. Sellainen toinen poika seitsemänneltä käveli kymmenen sentin etäisyydeltä mun ohi ja tarkkailin sitä niin tiukasti, että kuka vain normaali olisi huomannut, mutta tuo vain tapitti suoraan eteensä eikä hätkähtänytkään. (Mun onneni, että sitä toista ujostuttaa kun väläyttelen pelottavaa hymyäni. Ollaanko kavereita?)

Tämä merkintä kulkee ilmiselvästi täysin epämääräisessä aikajärjestyksessä, mutta kaikesta huolimatta mulla oli maailman paras aamu, koska puolet koulumatkasta edessä kulki harvinaisen hyväntuulinen emopoika, joka kuikuili taakseen kuin mikäkin pöllö. Näin sen hampaat ja se esitteli kieltään ja riisui sitten hupparinsa (ilonpilaajien etsintäkuulutuksia ja taisin tehdä kuolemaa) sanoin moi ja se kääntyi vilkuttaen seuraavasta risteyksestä. Nyt tuntuu vähän siltä, kuin olisin puolinukuksissa kuvitellut koko tyypin ja harmittaa, etten kääntynyt sen perään ja seurannut koko matkaa sinne jonnekin, mutta epäilen, ettei äitini olisi hyväksynyt myöhästymisen syyksi sitä, että mä vain seurasin suloista ihmistä maailman ääriin ja niiden yli. Tuskin edes uskoisi. En mäkään enää, tule takaisin.

(Otsikko ei liity mitenkään mihinkään, se oli yhdessä pehmeässä takakannessa ja kuulosti hauskalta pään sisässä. Ja kuva on vain vähän söpö.)

vampires will never hurt you

(Kriiseilin kuvan kanssa miljoona vuotta ja tuokin on ihan outo ja ansaitsisit söpömmän mutta musta ei ole metsästämään, anteeksi.)

Hei, mä ikävöin ihan kamalan hurjan paljon ja haluan sut takaisin nyt heti eikä miljoonan vuoden päästä heinäkuussa, vaikka turha toivo kai. Onneksi olet silti olemassa vaikket täälläsiellä ja kiitos siitä. Mulla oli järkevä ja johdonmukainen merkintä vielä vähän aikaa sitten mutta se hajosi käsiin jossain vaiheessa elämää ennen tätä ja siksi saatte jotain sellaista, mistä kukaan ei saa mitään irti.

Savior on sun kappaleesi ja musta tuntuu että tämä merkintä on ihan liian siirappinen ja voisin jättää lähettämättä, mutta olithan säkin hassu. Sinuttelu on kivaa ja sillä lailla,
näkemiin.

(Söin jopa sen hedelmävaahtotäytteisen suklaapatukan mistä en yleensä pidä, tuo ei maistunut pahalta.)

Katsotaan, jos vaikka huomenna olisin vähän vähemmän vaikealla päällä.

without a map or road sign

Alkaa vähitellen tuntua siltä, etteivät ihmiset välttämättä ole niin vaikeita kuin miltä vaikuttavat, enkä mä ole automaattisesti vihattu. Tosin vain muutamien osalta, eikä sellaisesta ole kumoamaan sitä tosiasiaa, että viimeksi puhuin jollekulle luokkani oppilaista pari kuukautta sitten ja silloinkin ne vastasivat vain, koska oli pakko. Mutta niin, tämä ei ollutkaan ihan niin vaikeaa kuin olisi voinut olla ja mua hymyilyttää ehkä vähän, muttei kamalan leveästi koska en uskalla. Vielä.

Mun pitäisi pakata tai oikeastaan olen jo kai pakannut mutta silti. Tunkea tavarat reppuun. Mun pitäisi myös ehkä syödä jotain ja sitten pitäisi vielä lukea fysiikkaa ja tajuta siitä jotain ja kiskaista seuraavasta kokeesta jotain mikä lienee mahdottomuus, jos pääsen läpi niin lupaan tehdä jotakin maailmaa suuresti mullistavaa en-ole-ihan-vielä-keksinyt-mitä. Onhan tässä aikaa. (Englanninkokeessa piti kertoa ihailemastaan julkisuuden henkilöstä ja pääsin ylistämään Mikeytä reilusti yli sanamäärän, saakohan fanityttöydestä miinus- vai lisäpisteitä?)

Kunnon yöunien nukkuminen pitkästä aikaa olisi ihan hyvä idea. Lykkään niitä aina siihen "kun minulla on aikaa", mutta eihän mulla ole aikaa koskaan koska tykkään kukkua yöt ja olla silti aikainen lintu ja harjata hampaani viidesti. Joku päivä lupaan hankkia normaalit tai edes vähän terveemmät elämäntavat. (Väsyttää hurjasti.) Tosin vaikka kuinka yrittäisin, en nukahda kuin vähän ennen puoltayötä ja aamullakin herään luonnostaan viimeistään seitsemältä eli yleensä aiemmin. (Aamuviideltä herääminen on mun bravuuri.)

Tänään se yksi poika tervehti kikattaen kaikkia vastaantulijoita (mua myös, olin yhtä hymyä loppumatkan) eikä sen paidassa ollut mitään jännittävää. (Sen kaverilla kai oli, vaikken muista yhtään mikä bändi.) Mietin välillä, miltä vaikutan niiden silmissä jos ne ovat edes malttaneet kiinnittää huomiota. Toivottavasti en ihastuneelta, mutta ehkä ennemmin siltä kuin vastapäiseltä seinältä. Hei, ollaanko kavereita?

Hei lukijat, teitä on neljäkymmentäkuusi. Kiitos, ja auttakaa lisää. Mistä te haluaisitte minun kirjoittavan? Voisin haluta kirjoittaa joskus jotain oikeasti kiinnostavaa, haluaisitko tietää jotakin tai jostakin jotakin? (Siinä on tahallisesti kaksi kertaa jotakin.)

(Voisin haluta olla tuon kuvan tyttö. En tiedä kuka hän on, mutta tuon näköisenä voisin joskus ehkä jopa pitää siitä, etten ole ei mikään.)

i am not the singer that you wanted

Ei niin kamalan yhtäkkiä minä olen taas vääränlainen enkä kelpaa kellekään ja olen ihan kuin se (en kerro) ja toimin väärin, enkä ole tarpeeksi temperamenttinen ja silti liian täynnä energiaa, rakas miksi et sano mitään, ole jo hiljaa kusipää! Mä en kestä kuunnella enää ja satutan itseni asioihin, joiden ei oikeasti ole edes tarkoitus loukata ja tiedän sen ja onnistun vielä pilaamaan kaiken, vaikka tiedän, mitä se yrittää ja tiedän kaiken muunkin ja mua harmittaa ettei nyt ole vähän aikaa sitten. Pelottaa. Sitten kun kaikki luhistuu taas, syyttäkää automaattisesti minua kiitos.

Mun on paha, paha, paha, paha, paha, paha, paha, paha olla, mutta eihän sillä ole väliä, kokoa itsesti ja tue sitä, siihen sattuu enemmän. RYH-DIS-TÄY-DY, sinähän rakastat olla olemassa, mutta voi, olisitte tekin minulle.

Pikkusiskon uusi lempisatu on H.C. Andersenin Tulukset ja mietin tässä, että kuinkahan hyville tavoille sellainen satu opettaa. Sotamies on väkivaltainen ja epärehellinen kusipää, joka ostaa ystävänsä ja joutuu tappamaan kuninkaan saadakseen prinsessan, vaikka on ainoa paha. Aina ne nallekarkit eivät jakaudu tasan edes saduissa. Näköjään.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

(Ja huomenna mä en enää välitä.)

lamppu syttyy / välähtää salama

Tänään oli sellainen päivä, että puoli vuotta sitten mun olisi tehnyt mieli suklaata. Vuosi sitten olisin ostanut pötkön jotakin ja puolitoista vuotta sitten olisin mahdollisesti jopa syönyt sen ihan yksin. Nyt on nyt, eikä tapahtunut mitään paitsi kahvikupillinen heti koulun jälkeen.

Ja jos joku nyt vetelee suoria viivoja kuin ala-asteen yhdistämistehtävissä niin olette väärillä jäljillä. (Tavoitteeni ei ole laihtua tai ehkä on, mutta se on pieni ja hyvin syvällä alitajunnassa, eikä se vaikuta mun ateriarytmiini mitenkään.) Mä en vain pidä suklaasta enää. Haluan jonkun, jolle murtaa paloja levystä ja sanoa "syö niin kaunistut".

TO UN-EXPLAIN THE UNFORGIVABLE, DRAIN ALL THE BLOOD AND GET THE KIDS A SHOW. BY STREETLIGHT THIS DARK NIGHT A SÉANCE DOWN BELOW. THERE'S THINGS THAT I HAVE DONE, YOU NEVER, SHOULD EVER KNOW. AND WITHOUT YOU IS HOW I DISAPPEAR AND LIVE MY LIFE ALONE, FOREVER NOW! AND WITHOUT YOU IS HOW I DISAPPEAR AND LIVE MY LIFE ALONE, FOREVER NOW! 

WHO WALKS AMONG THE FAMOUS LIVING DEAD, DROWNS ALL THE BOYS AND GIRLS INSIDE YOUR BED. AND IF YOU COULD TALK TO ME, TELL ME IF IT'S SO, THAT ALL THE GOOD GIRLS GO TO HEAVEN. WELL, HEAVEN KNOWS, THAT WITHOUT YOU IS HOW I DISAPPEAR AND LIVE MY LIFE ALONE, FOREVER NOW! AND WITHOUT YOU IS HOW I DISAPPEAR AND LIVE MY LIFE ALONE, FOREVER NOW! 

CAN YOU HEAR ME CRY OUT TO YOU? WORDS I THOUGHT I'D CHOKE ON FIGURE OUT. I'M REALLY NOT SO WITH YOU ANYMORE, I'M JUST A GHOST 

SO I CANT HURT YOU ANYMORE! 

SO I CAN'T HURT YOU ANYMORE! 

AND NOW YOU WANNA SEE HOW FAR DOWN I CAN SINK? LET ME GO! SO YOU CAN, WELL NOW SO, YOU CAN! I'M SO FAR AWAY FROM YOU, WELL NOW SO, YOU CAN! AND WITHOUT YOU IS HOW I DISAPPEAR AND LIVE MY LIFE ALONE, FOREVER NOW! AND WITHOUT YOU IS HOW I DISAPPEAR AND LIVE MY LIFE ALONE, FOREVER NOW!

Iltapäivän matematiikantunnilla ne heittivät kumillä päähän ja tuntien välissä yksi tönäisi eikä kukaan pyytänyt anteeksi. Kun eilen hankittu sotavamma taistelusta juustohöylän kanssa aukesi kesken päivän ja alkoi vuotaa (pyyhkäisen hiukset kasvoilta ja mulla on naama veressä) ne katsoivat inhoten, eikä kukaan halunnut kertoa, mistä saa laastareita. Inhottavaa.

Ja historiankokeessa mä pölisin vain hölyä, mutta mitä väliä?

PS. Elämän tarkoitus, joka kasvoi eilen kahdella, kiitos! ♥

give 'em hell, kid

Tänään leikkasin itselleni mustasiipiset linnut talteen Helsingin Sanomien etusivulta ja piilotin ne päiväkirjan sivujen väliin lentämään. Uskonnonkokeeseen mulla oli liikaa asiaa ja omia mielipiteitä, siteerasin säekaupalla kemikaaleja ja unohdin tahallani yhden kolmasosatehtävän ja vahingossa toisen ja kolmannen joista ensimmäisen tein kesken viimeisen tehtävän, koska tajusin unohtaneeni sen. Se kolmas oli ylimääräinen niille, jotka ei olleet yhtä hitaita kuin minä ja siksi se ei ehkä ollut pakollinen. (Haluaisin silti lisäpisteitä.)

Hiukset, jotka näyttävät vähän siltä, että äiti on saanut päättää mallin. Uusi musta joka on melkein yhtä tumma kuin niiden korppien siivet paransi tilannetta hieman ja minä koetan epätoivoisesti oppia hengittämään potta päässäkin. Se emopoikatyttö, joka asuu mun vartalossa on hivenen eri paria tämän pikkuisen vauvan kanssa, mutta eipä voi mitään.

Olisin toivonut, että Suomi olisi jättänyt voittamatta sen maailmanmestaruuden. Oltaisiin selvitty paljon vähemmällä metelillä. (Uskonnonopettaja avaa iltalehden Smart Boardille kesken kokeen, ja mä vain ikävoin sinne, missä kaikissa luokissa oli älytaulu jota kaikki osasivat käyttää, eivät vain tuollaiset epäasialliset sedät. Ne pelaavat sillä xboxia ensi viikolla, ajattelin olla sairaana.) Ne kolme tyttöä, jotka ovat kauniita ja hyvin onnistuneita, tulivat sinivalkoisissa paidoissa kouluun ja lauloivat kovaan ääneen IHANAA LEIJONAT IHANAA mä haluan sulaa, liueta kuplien ja poksahdellen pois ja kadota ihan kokonaan.

42 on elämän tarkoitus. Kiitos Kata kun sait mut muistamaan sen tuolla kommentillasi.

pupu meni puskaan

Viimeistä päivää päiväkodissa ja miespuoliset hoitajat vissiin näkivät mut ensimmäistä kertaa koska kuulin sanan "emo" niiden keskustelun lomasta tuhat ja miljoona kertaa, oli jännää olla päivän nähtävyys ja suuri puheenaihe. (Ja ne tosiaan emottelivat, huusivat peräänkin, erittäin kypsää aikuisilta miehiltä.) Lapset olivat onneksi mukavampia vaikka mä olen edelleen sitä mieltä, ettei vauvalta saisi koskaan riisua vaippaa. Se rikkoo koko illuusion ihan kaikesta. (Oikeasti mulla ei ole ongelmia muiden ihmisten alastomuuden kanssa, mutta lapsethan ovat alasti vaippa ylläänkin. Minusta. Ja niin sen kuuluisikin olla. Tai jotain.) Yksi pikkuinen punkesi syliin koko päivän, voisin mennä takaisin töihin vain todetakseni miljoonatta kertaa, ettei lapsi paina mitään ja se on muutenkin ihana. Ottaisin jos vain kiinni saisin, pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin et cetera.

Eilen psykologi oli melkein siedettävä, vaikka olinkin sille vain huomionhakuinen teinityttö jolla on liikaa aikaa ajatella liian vaikeita ajatuksia ja vihata kaikkea. Moni muu on samaa mieltä, mutta ei mua suututa kuin pakko ostaa lyhyemmät housut ja se, etteivät ne vain suostu uskomaan, että liian suuret miestenpaidat ovat mulle se kaikkein rakkain vaatekappale. En mä tarvitse mitään muuta, vaikka joku muu tarvitsisikin. (Väliäkö teillä?)

Eric Saade ja rivoissa sukkahousuissa hyppivät teinipojat pääsivät molemmat finaaliin enkä osata vihata kumpaakaan. Vaikka ne sukkahousutmitkälie olivatkin ihan hirveitä ja biisit tosi kiitettävän sottaista kuraa mutta silti, mulla ei ole mitään intohimoja niitä kohtaan. Mielipiteet vaan valuu sormien läpi. Ja kyllä, mä oikeasti jaksan seurata euroviisuja vaikken ole edes itse varma miksi.

Ja vihaan bloggeria, se poisti varmasti ainakin kaksi ja muistaakseni jopa kolme kommenttia viimeisimmästä merkinnästä.

killing loneliness

Olen kirjoittanut tämän kappaleen ainakin kymmenen kertaa viimeisen puolen tunnin sisällä. Sitten olen pyyhkinyt kaiken ihan valkoiseksi ja aloittanut alusta ja ajatellut "en mä tällaista voi tänne ruikuttaa". Tuntuu vähän siltä, että olen hivenen liian vähän Mikko ja hivenen liikaa Se Mikko. Julkisivu siitä, millainen ehkä joskus voisin olla, ja siksi en voi olla hetkeäkään sellainen hellyydenkipeä ja epätoivoinen teinityttö-Mikko, joka olin tänään hetken keskellä pienemmän vessamme lattiaa, kun silppusin paperinpalasta atomeiksi ja mietin sellaisia asioita, jotka kyyninen julkisivuni tahtoo kuitata vain hattaraisena teiniangstina joka ei kiinnosta ketään. Ja tavallinen Mikko ei pane vastaan, koska hattaraisesta teiniangstimerkinnästä tulisi naurettavan helposti jotain niin noloa ja typerää, että jopa se Mikko, joka ei jatkuvasti ajattele kuvitteellisia lukijain ajatuksia, poistaisi sen ihan pian.

Koko päivän päässä on pyörinyt Hurtsin Stay. ('cause all my life i felt this way / but i could never find the words to say / stay, stay /) Olisi jännittävää, olla joskus jotakin muuta kuin kaikkea sitä äidistä kaveripoikaan, mitä kukin milloinkin tarvitsee. Mutta oikeasti ehdin jo sopeutua ajatukseen, ettei mun tarvitsekaan olla mitään muuta enkä edes haluaisi ja sitten sekosin vaikkei olisi pitänyt koska olihan tämä arvattavissa. Naurettavaa. (Luulen vain liikoja itsestäni.) Kyllä mä pääsen yli. Ilman juuri löytyneitä sinisiä saksiani jotka vaihtuivat punaisiin tasan samanlaisiin, ja joiden kanssa vietin eilen kolme varttia aiheuttamatta naarmuja iholle edes vahingossa.

Mä mietin koko ajan, että entä jos en sittenkään julkaisisi tätä, olen säälittävä, olen säälittävä, säälittävä, säälittävä, säälittävä. Voisin haluta juosta jonnekin ja sitten voisin mahdollisesti haluta hakata päätäni seinaan hetken ja vajota maan alle, koska painan oranssia kuitenkin, koska ei tämä sentään ole niin kamala merkintä kuin voisi olla. (Tosin valitukseni vie hiukan liikaa siedettävyyttä ja voisin poistaa sittenkin vain kaiken.) Herranjumala, menen pois ennen kuin pilaan taas kaiken. Anteeksi, tätä se liiallinen kotona kuumeisena istuskelu ilmeisesti teettää. Vaikka mulla oli peräti euroviisujen ensimmäisen semifinaalin ja muodin huipulle finaalin verran tekemistä. Ei tainnut riittää. Kiitos uudelle lukijalle, ja koita nyt jotenkin jaksaa mua, olet kiva. ♥

(sininen on maailman kaunein väri)

vaikka molemmat kätes irti (olisit onnellinen)

Eilen illalla kirjoitin lyhyen tarinan Raparperi-nimisestä tytöstä, joka taittelee paperieläimiä lipastonlaatikkoon, ettei aina olisi niin yksinäistä. Vanhemmat istuvat pitkää päivää töissä ja koulussa ikätoverit vain nostavat hametta korviin ja tönivät ruusupensaaseen ja sylkevät valkoisille kangaskengille. (Kliseekö edes?) Siitä tuli vieläkin lapsekkaampi kuin oli tarkoitus, mutta ehkei se ole huono asia?

Tänään istun tuhannen nenäliinan seassa sängylläni ja mietin, olisiko nukkuminen miellyttävämpää, jos ne olisivat joutsenia ja leijonia (kurkia ja kirahveja) kuten Raparperin huoneessa. Ja tuntuisiko kuoleminen huonommalta idealta. (Näin heikoissa ruumiinvoimissa on kuitenkin hankala yrittää mitään, anteeksi jos pilasin jonkun ilon.)

elliuvis inajrikäviäp niuk aivuoj aisianup änöy änesiläv niatnanaam aj niatnunnus niollis sede tunaas ne Tosin se ei ole huono asia atsunim niuk kenestäkään. (Eikä oikeasti myöskään mun omasta mielestäni paitsi juuri nyt mutta se loppuu ihan kohta mä lupaan.)

Olisin ehkä halunnut ne siniset sakset, en viiltääkseni. Punnitakseni kämmenellä ja mitatakseni terää sormenpäänleveyksillä, hipaistakseni ihoa kylmällä lappeella. Sitten kieltäytyminen olisi tuntunut paljon sankarillisemmalta ja rohkeammalta ja mä tuntisin nähneeni pohjan edes vilaukselta. (Vaikka en mä ole siellä käynytkään, lillun puolitiessä ja satunnaisesti pyrin tietoisesti räpiköimään jompaan kumpaan suuntaan. Pintaan! Pintaan! Pintaan!)

Hei neljäkymmentä ihanaa ja kiitos, teitä on hurjasti. ♥

Aloin jostain kumman syystä pitää Cedric Diggorysta tänään aamulla. Jännittävää.

lapset ovat pihalla taas (ne tuli leikkimään)

Kosteat kolikkosilmät ja punaiset nenänpielet ihan jokaisella niistä. Vaippahoususillaan pimeässä eteisessä yhdeksän valkeaa ja pulleaa ihmislasta, kädet puristuvat pehmoeläinten raajojen ympärille eikä mun hymyihini vastaa kuin se vakava katse. (Kulmat hieman kurtussa, kuka sinä oikein olet?) Mä katselen ihon läpi nousevia kylkiluita ja mustia varjoja, jotka ne heittävät seuraavan ylle. Selkärangat vuorijonoja niskasta vaipankaulukseen, yksi laittaa kädet maahan ja pyllistää, kun se kurkkaa jalkojensa välistä, kymmenen ensimmäistä hammasta hymyilee hurjan valkoista hymyä. Mä otan yhden pienen syliini, sen joka hymyilee koko ajan ja sanoo ihanan pontevasti ei. Tämähän on ihan mukavaa - ainakin paremman puutteessa. Tyttö kiemurtaa sylissä ja jokeltaa sormien tapaillessa silmälasien sankoja. (Se yksi täti sanoi, etten mä saisi antaa niiden koskea laseihin, koska joku särkee ne kuitenkin, mutta kaikki on sallittua kunhan ei jää kiinni. Tai jotain)

Nenänpielet rohtuvat myös minulla, eikä huomisesta taida tulla työpäivää,

jos kurkku jatkaa tätä temppuilua. Jatkuva polte, mä sitten vihaan (paitsi silloin kun rakastan) olla kipeä. Nyt pitäisi lukea ruotsia, jag har svenska testerna på nästa veckan tai jotain sinnepäin and english test too, aber mein deutsch okei en taida edes yrittää jatkaa tuota saksaa, tajusitte varmaan, että mun kielitaitoni jon kohtuullisen syvältä. (Vasta kahden viikon päästä torstaina jonka meinasin äskettäin ihan tosissani kirjoittaa torjantai. Unenpuutetta?) Unohdetaan ihan kaikki muu, uskonnonkoe maanantaina (77 sivua luettavaa ja projektityö pitäisi väsätä se on jo nyt myöhässä.), historiankoe tiistaina (koealue 150 sivua ja toinen myöhästynyt projekti), se ruotsinkoe keskiviikkona (pari kappaletta ja hiivatisti kielioppia), englanninkoe myös (sama kuin edellisessä) ja perjantaina fysiikankoe (85 sivua koealuetta enkä mä edes osaa laskea mitään.) Ajattelin kuolla työn yliannostukseen, vaikka eihän mun  pitäisi valittaa kun en edes tiedä mitään todellisesta elämästä, josta äitini aina intoutuu kertomaan, jos erehdyn valittamaan työmäärääni. (Ei mitään siihen verrattuna, mitä hän luki minun iässäni.)

all the good girls go to heaven

Torstai-ilta sellaista välinpitämättömyyttä, että jos mä saisin päättää kostaisin kaksin verroin. Silti minä kuuntelen ja koetan rakentaa lohtua tyhjästä vaikkei siitä mitään tulekaan.

Perjantaina mua luultiin koulussa kolmesti pojaksi ja hymyilin koko junamatkan. (Neljä tuntia - varmaan ennätykseni.)

Lauantaina piraattibändipaita torilta eikä musta ollut sanomaan päin naamaa sinä olet kaunis vaikka oletkin. Nähdään pian taas, jos vain haluat. (Mulla on ikävä.)

-olisit onnellinen-

Ja nyt 

mä en enää jaksa edes kuvitella(HAAVEILLA, VAIKKA AINAHAN PILVILINNAT ROMAHTAA!), että kenestäkään olisi koskaan kokoamaan mun palapeliäni ja aion mennä rikki ja hajota ihan niin pieniksi murusiksi, ettei niitä ruumiinkappaleita tunnista kukaan. (Paitsi ehkä äiti, jos annatte sille suurennuslasin.)

Ei siinä mitään, osasinhan minä tätä odottaa.

Ihan sama

kai.

the center of the earth is the end of the world

Oikean käden etu- ja keskisormi päättivät tappaa itsensä yhtä aikaa ja nyt sormenpäitä kiertää laastarikaupalla rusehtavanoranssia ja mä olen niin kiintynyt niihin, etten ole ihan varma, mitä aion tehdä sitten kun jompikumpi päättää parantua. Tykkään näistä hirveästi syystä joka on lievästi sanottuna melkoinen mysteeri, siinä on vain jotain jännittävää. Miettiiköhän joku, mitä minulle on käynyt. (Samasta syystä koulupäivä, jonka vietin side ranteessa sujui kaikesta yksinäisyydestään huolimatta melko hilpeissä merkeissä - näytinpähän edes itsemurhakandinaatilta.) Allergialääkkeeni päättivät loppua, eikä musta ole ostamaan niitä, joten joudun sietämään päivästä toiseen vihlaisuja milloin korvassa milloin poskionteloiden alueella, sellaisia, joihin burana auttaa vain puolisen tuntia.

Luen Liekehtivää pikaria ja kehitin pakkomielteen henkilöön, joka mainitaan arviolta kymmenessä lauseessa, mutta mitäpä tuosta. Jotakin hyvin kiehtovaa ja samastuttavaa siinä on, vaikken olekaan vielä keksinyt mitä. Lisäksi voisin tietysti jaaritella kappaleen verran siitä, miten J. K. Rowling on nero ja Jaana Kapari-Jatta mainio kääntäjä ja kaikki niin hauskaa, mutta ehkei sittenkään. Kaikki sen tietää, tiedättehän?

Oikeasti mulla ei ole hyvä olla, mutta ei yhtään tee mieli purkaa ahdistusta tänne kaikkien näkyville. En löydä enää edes itse sitä ovea, josta niin kovasti haluaisin osata kertoa sille. (Kun oven avaa, aurinko tulvii sisään ja sade lakkaa ja sateenkaaret heijastuu kaikista pinnoista eivätkä suupielet laske enää kuin sekuntin murto-osiksi.) Musta ei ole mihinkään. (Kipu lakkaa ja kun sitten astuu ulos ja joku sanoo ihanaakunolettaaskunnossa vastataan "ai, kärsinkö mä joskus?") Ei ainakaan pelastajaksi. (Itse liian palasina, hajottaa.) Ja aika mun omalle pelastajalleni (okei, ehkei sittenkään, mutta sille, joka on koulutettu pelastajaksi) oli ja meni eilen kello kaksitoista. Minä olin ruotsintunnilla. (Hajottaa lisää.)

Sulle: Mä tiedän mitä suunnittelet, enkä ole menossa lankaan. Olet vain hippusen liian täynnä itseäsi tajutaksesi, ettei mikään vain tule menemään niin kuin kenties kuvittelet - mun COME, BREAK ME DOWN on tarkoitettu jollekulle muulle. Olen pahoillani.
Teille: Seuraava matkakohteeni on viisikirjaiminen ja suuri enkä tule ennen sunnuntaita. Nähdään silloin tai kenties vasta päivää myöhemmin riippuen siitä, onko musta Tuomas-messuun. Epäilen, mutta onhan kirkko kaunis ja puolitoistatuntinen melko pieni aika.

they're building a coffin your size

Ne eivät usko enää edes kyyneliä todeksi, ei sua ahdista. Historiantunti, kuinka moni kahdeksasluokkalainen muka pitää historiasta - varsinkaan siitä opettajasta? (Minä.) Sä vain haluat olla jossain muualla pöljä mene pois, meillä on kiire. (Kotiin olisivat päästäneet, en mä halua mennä siellä on äiti.) En joutunut sitten kummallekaan tunnille, toinen terveydenhoitajista tulee kahdesti kysymään miksi mutta minäpä en vastannut enkä mennyt mihinkään. Sattuu, sattuu sattuu, sattuu sattuu sattuu. Mä en halua olla kenenkään silmissä se joka rakentelee päässään että ja ettei - jos mä sanon että tuntuu kuin happi loppuisi silloin piru vie on niin. Mutta hei tule sitten uudestaan jos tuntuu siltä, en todella. Onneksi oppilaanohjaaja jaksaa aina edes yrittää ymmärtää. Mä en halua olla vain itsekeskeinen tytönheitukka, jolla ei ole tarpeeksi ajatuksia.

Vessassa on yllättävän hauskaa, vaikka mua pelottaa, etteivät silmäluomet ole ehtineet laskea tarpeeksi. Olipa hassua itkeä taas - tahtomattani. (Ja silti kyyneleet ei tule kun mä haluaisin.) Mutta kukaan ei kysy, miksi silmänympärykset punertaa ja suupielet nykii. Ei sillä, että ruskeanpunaiseksi haalistuneen otsatukan alta edes näkisi mitään mutta kuitenkin. Ei ne taida muutenkaan välittää enää. Missä sä olet ja vastaus on ei mitään. (Edes tyhjää tai en kerro.)

Mä en ole ihan varma miksi meidän keskustelut ovat kaikkien näkyvillä enemmän tai vähemmän suorina korulauseina, mutta olet. tärkeä. Sinäkin. Tärkeämpi kuin ikinä uskotkaan enkä mä saa sua uskomaan koska olen surkeasurkeasurkea eikä musta taaskaan ole ollut pelastajaksi. (Vaikka haluaisin, et arvaakaan kuinka kovasti.) Sinä et vain kysy, kysyt, mutta eri tavalla. (En ole varma kuuluuko kenenkään ymmärtää.) Pidän susta niin paljon, että jos kädet levittäisi ne repeäisivät irti eikä sekään olisi vielä tarpeeksi. Senkin hölmö, et sä ole velvollisuus.

Mahdoton repii mua kappaleiksi ja kaikki kuivuu kasaan, mutta oranssi on maailman rumin väri ja sininen kateissa, eli ei punaisvaroitusta. Musta ei kyllä enää edes olisi siihen.

they shot 
me full of 

ephedrine
this is how

 we like to 
do it in the 
murder scene

can we settle up 

the score?

if you 

were here 

i'd never 

have a fear
so go on, 

live your life,
but i miss you 

more than i did yesterday

posliinikaupassa särkee sinut

Miksi sä sitten viiltelet? Aina preesensissä niin, että jokainen niistä lupauksista pumpataan epätoivosta pinkeäksi palloksi ja seuraavana iltana ne ovat puhjeta, puhkeavatkin vielä, ainakin teidän mukaanne.

Koska kaikki tietää, että jos sä viiltelit kuukausi sitten sä teet sitä jatkossakin. (Vastauksesta sen verran, että en tiennyt. Tai tiesin, mutta kukaan ei ymmärrä sitä - kauniisti kuorrutettu enmätiedä.) Sulle en sano mitään enkä niille muillekaan vaikka ehkä pitäisi, mutta älkää huoliko en mä aio antaa anteeksi YHTÄÄN KENELLEKÄÄN eikä missään missään missään ole mitään henkilökohtaista. Rakastan kaikkia siitä huolimatta ja sitten unohdan ja sanon mitä pienistä ja te tuumitte, että nyt se on taas oma itsensä. Oikeasti olette vain ihania.

Mutta mä tiedän ilman muistutustakin, että 

tästä-ei-piru-vie-tule-mitään, 

mä-en-tule-enkä-ehkä-edes-halua-tulla-selvitymään, 

lempo-soikoon-edes-hengissä, 

tästä-niistä-teistä-varsinkaan-
susta.

Hei neiti Mahdoton, mä haaveilin taas tänään, etteivät sisäelimeni korventuisi yhtä aikaa sinun kanssasi. Sydänlihas on vanha ja hauras ilman olemassaoloasikin MUTTA ÄLÄ MENE POIS! Epätoivoinen, sitä mä olen. (Ja se adjektiivi, jolla kuvaan sinua alkaa melkein samalla tavalla.)

Ja mä haluaisin osatauskaltaaihanmitävaan kirjoittaa tämän puhtaasti ja selkeästi niin, että vaikuttaisin yhä siltä ainakin melkein suorapuheiselta Mikolta, joka saa tiivistettyä muutamaan lauseeseen minä haluan vain hypätä jostakin ja taittaa joka ikisen luuni ja löytää siten edes jotakin edes hivenen erilaista ajateltavaa, mutta musta ei ole siihen. Juuri äskettäin taisin vahingossa sanoa juuri sen mitä tarkoitin, mutta en silti aio pyyhkiä tätä merkintää pois, katsotaan, ketkä osaavat ratkoa sokkeloita.

DON'T STOP IF I FALL 
AND DON'T LOOK BACK

Ja koska sä et aio lukea tätä, kiitos kun edes olet.

the world ends with you

Elämä kävi ja lähti sitten takaisin ja toi ja vei auringon mukanaan ja mä haluan kaukosäätimen ja kelata kelata kelata takaisin markkinoille, joilla myytiin huonosti painettuja bändipaitaväärennöksiä ja intiaanineuleita, laamoja ja sellaista. Pilvet ovat kamalia eikä musta ole enää mihinkään paitsi ehkä vuodattamaan ikävääni tänne, mutta tuskin edes siihen. Hei ihana, rakastan sua.

Melkein läpipelattu Professor Layton (se uusin) ei tietenkään minun ansiostani ja Kaunotar ja Hirviö ensimmäistä kertaa vuosiin. (Mä pidin siitä. Kauniita kuvakulmia vaikka loppu lässähtää kuin pikkusiskon syntymäpäiväkakut aina.) Ihmeperhe, se oli omituista. (Surkea elokuva oikeastaan, mutta keskiyöllä nauran kaikelle.) Uusimmat teinilehdet enemmän rypyssä kuin mikään mutta mitäpä tuosta mä sain kyllä kaiken hyödyllisen. (Tai sitten en ihan sama ihan sama ihan sama!) Ja millään ei taida tavallaan olla juurikaan väliä paitsi että kaksikymmentä päivää ei ole kamalan paljon (silti ihan liikaa, musta ei ole tähän) ja sitten mä elän taas muutaman vuorokauden. 

Horros olisi ihan mukava asia näin vaihteeksi ja sitten sinäkään et tuntuisi missään enkä mä itkisi kylmyyttä sanojen terävissä kulmissa ja katkeruutta niissä pehmeämmissä. (Sillä on yhä väliä siitä huolimatta, vaikka ehkä mä pelkään sittenkin eniten, että lakkaa olemasta. Älkää menkö!) Mä haluan vain kuolla ennen kuin ikuisuus loppuu, koska se ei tule taaskaan kestämään ja anteeksi mä en edes itse tiedä kenet haluan eniten repiä kappaleiksi. (Oikeasti en yhtään ketään. Tulkaa, mulla on desinfiointiainetta ja laastareita.)

Mietin tässä, että olisiko yhtään reilua sotkea ihan kaikki ja tunkea hammastahnanvärisissä sukkahousuissa ja kukkakellomekossa tanssahteleva Silva sotkemaan punaisella Astridin suupieliä ja kehittää joku ällösiirappinen ja superkliseinen kolmiodraama ihan vain koska tykkään Vapun tupeeratusta korppitukasta ja teräksenharmaasta sateesta ja kaikista niistä muista pöljistä kliseistä. Ja oikeinkirjoitus on täysin turha asia ja kieltäydyn ehdottomasti katkaisemasta tuota virkettä yhtään mistään kohtaa vaikka ehkä pitäisi, kun se kerran häiritsee mua itseänikin mutta kun ei niin ei ja tämä yksinpuhelu on taas sitä tasoa, että luultavasti merkintä katoaa huomiseen mennessä, ellen unohda tätä tai muuten vain kyllästy ajattelemaan. (Jälkimmäistä harrastan liian harvoin, niin kyllä sekin valitettavasti.)

Yhden kitaran nimi on Ruumis, se on aika söpöä. (Olen ehkä kertonut tästä, mutta kertaus on opintojen äiti.) Mä haluaisin osata raapia kielillä sormenpäät vereen ja turvoksiin.

Mutta minähän en ole musikaalinen. Valitettavasti.

Hei uudet lukijat, kiitos kuin luette, viihtykää jos mitenkään mahdollista ja sillä tavalla. Sydän.♥